Cara kertoo: NAM!

Syksyssä on hyvät puolensa mutta myös pieniä masennuksen aiheita. Viikonloppuaamuisin olen vähän masentunut kun pappa pakkaa reppunsa ja pyssynsä ja on selvästi metsälle menossa, mutta ei ota minua mukaan! Sen vaatteet haisee ihan hirvelle ja me koirat aina haistellaankin pappan housunlahkeita suurella mielenkiinnolla. Yllättävää kyllä, mutta ne housunlahkeet haisevat ihan yhtä mielenkiintoiselta vaikka ne olisivat juuri pesusta tulleet! Kumma nenä meillä koirilla, ihmettelevät ihmiset. Viksu on ihan yhtä kiinnostunut näistä hirvenhajuista kuin minäkin vaikka sillä ei pitäisi riistaverta ollakkaan.
Syksyn hirvijahdissa on sitten kyllä hyvätkin puolensa, luut! NAM!



Pappa toi meille suuria hirven reisiluita jyrsittäväksi. Ne vasta on hyviä(syksyn lehdillä marinoituna, meidän tarhassa on suuri lehmus joka tipautti juuri lehtensä alas)! Ei niistä paljon mitään syötävää irti saa kun ne on niin suuria, mutta maistuvat hyvältä ja niihin on mukavaa rahnuttaa hampaita. Eipä tarvi pikku-riiviönkään koitella kutisevia hampaitaan sohvankulmaan!



Mamma vähän jännitti miten Viksun vatsa kestää luiden jyrsimistä, mutta ei siitä mitään hankaluuksia tullut. Ei sen maitohampailla taida niistä paljon irti saadakkaan. Minulla menee niistä vähän vatsa kovaksi mutta mamma laittaa ruokaöljyä lorauksen ruuan joukkoon, se auttaa kummasti. Me saadaan syödä luita meidän ulkotarhassa ja Viksukin alkoi kummasti viihtyä siellä, aikaisemmin se alkoi jo kymmenen minuutin päästä itkeä-vollottaa, mutta nyt se menee tarhaan juoksujalkaa! Me saatiin molemmat omat luut ja mamma jännitti että tuleeko meille riitaa niistä, mutta eihän me nyt niistä riidellä! Jyrsittiin molemmat kiltisti omiamme ja yhteistuumin vaihdettiinkin välillä.



Nita-mäyris oli meidän kanssa taas lenkkeilemässä ja kiivettiin korkealle kalliolle. Minä kuljin taas vähän kauempana lintuja nuuskimassa ja annoin Nitan viihdyttää Viksua. Siksi minua ei paljon kuvissa näy, mamma kyllä sanoo että ei aina tarvitsisi olla niin tosissaan niiden lintujen kanssa!



Nitan emäntä Heidi oli myös mukana, tytöt kiipeilivät kallionkoloissa ja isojen kivien päällä. Välillä he nappasivat koiransa syliin. Emma ei kyllä varmaan kovin kauan jaksa enää Viksua syliin ottaa kun se vähän vielä kasvaa!



Me mentiin Saarikon "vuoren" päälle, siellä on hieno näköalapaikka. Sieltä näkyy Nitan koti, tuolla punaisen ladon vieressä!



Me koiratkin katseltiin maisemia tarkkaan, varsinkin kun Heidin pikkuveli Mika tuli vilkuttamaan meille tuonne alas pihalle. (Ja huuteli niin että koko kylä raikui että "tuu äiti tekemään ruokaa jo, mulla ja iskällä on kauhee nälkä!")



Siellä näköalapaikalla on iso kivikasa, kukaan ei oikein tiedä kuka sen on sinne tehnyt. Se on karttaan merkattu muinaiskohteeksi, mutta Emman isoäiti sanoo että ei se oikeasti mikään vanha juttu ole. Silloin kun hän on lapsena kulkenut täällä, sitä ei ole vielä ollut. Lähistöllä on kyllä ihan oikeitakin muinaiskohteita, kivistä ladottuja asumuksen seiniä kallionkolossa ja (hauta?)kumpuja tasavälein järjestyksessä. Saarikon-vuoren korkeimmalla kohdalla vähänmatkan päässä on myös toinen samanlainen kivikasa joka on osaksi sortunut. Sen tarina on tiedossa, sen on tehnyt raisiolainen sekatavarakauppias Frans Salo, joka oli täällä syntymäpäiviään paossa vuonna 1953.



Tämän kivikasan ( eli maistongin) vieressä on myös kivistä ladottu risti-kuvio, ilmeisesti siinä on ilmansuunnat. Mamma ei koskaan muista ottaa kompassia mukaan tänne että voisi tarkistaa onko se niin.



Kotimatkalla löytyi metsätieltä vielä jätti-etana! Mamma ei ole koskaan ennen nähnyt tällaista! Puhelin on taas vieressä vertailun vuoksi (Ja se alkoi vielä juuri soimaan silloin!).



Loppuun vielä mamman kommentti: Harmittaa kun valokuvista tulee niin harmaita ja värittömiä, syyspäivät on jo niin pimeitä! Ei voi mitään.