Viksu: Onnea iskä!

Viksu onnittelee Börje-iskää (Easy Jump in the Gun) hienosta menestyksestä viikonlopun näyttelyssä Karkkilassa! NUO ERI1 PU1 SERT ROP RYP3, vau iskä!

Viksu kertoo: Opiskelua

Ihmiset koittavat opettaa minulle kaikenlaista ja se on kyllä ihan mukavaa. Yleensä opiskelusta saa namia palkinnoksi! Aina kun huudetaan "Tänne", on naminjako usein ihan varmaa. Silloin on parasta käydä heti tarkistamassa onko namia saatavana. Ensin vaan pitää malttaa istua. Ruokakuppi on myös aika mukava asia. Olen jo oppinut istumaan paikallani kun ruokakuppi otetaan esiin. Sitten kun sanotaan "saa ottaa", saan alkaa syömään.



Sitten me ollaan harjoiteltu kynsien leikkaamista, pappa tekee yleensä sen. Välillä se vaan pitelee minun tassujani ja leikkaa leikisti mutta joskus se leikkaa ihan oikeasti.



Autoilua olen myös opiskellut. Yleensä me matkustetaan Caran kanssa häkissä mutta joskus kun mennään autolla metsään tai jonnekkin ihan lähelle, me voidaan päästä pakettiauton penkille. Siinä on paljon hauskempaa kuin häkissä.



Kotona saan olla vapaana, mutta vieraissa paikoissa me harjoitellaan remmissä kävelemistä. Se sujuu minulta jo paljon paremmin kuin Caralta! Caralla tuntuu olevan kauhean kova kiire jonnekkin kokoajan.



Cara opiskeli tämmöistä yhtenä päivänä pappan kanssa. Mahtaako tämäkin olla joku tärkeä taito?? Luulen että tämä on jotain pelleilyä kun Cara näyttää noin nololta.



Tässä me ollaan perunapellolla, Mamma otti meidät mukaan sinne. Siellä oli hauska möyriä, vaikka olimme aika kuraisia sen jälkeen!



Sain taas uuden ystävänkin kun naapurin Nita-mäyris kävi meillä leikkimässä, tässä me leikitään kaikki yhdessä ja siellä alimmaisena näkyy naapurin Mikakin. Se peuhasi meidän kanssa lattialla.



Käytiin myös metsässä seikkailemassa.

Viksu kertoo: Uusia kavereita

Olen saanut paljon uusia ystäviä. Täällä asuvien kissojen kanssa olen jo ihan kaveri, mutta painimaan ne eivät minun kanssani suostu. Silloin ne lähtevät aina karkuun kun yritän leikkiä niiden kanssa. Tässä me ollaan Koljatin kanssa.



Oikeasti minä en kyllä saa mennä sänkyyn, mutta mamma nosti minut sinne kun se halusi kuvan meistä yhdessä.

Meidän lammessa on myös uusia ystäviä. Siellä asuu kaksi ankkaa, Fiona ja Fenix, ja me syötetään niille pullaa välillä, ne tykkää siitä tosi kovin. Ne ei pelkää meitä koiria yhtään ja Carakin antaa niiden olla ihan rauhassa kun sille on sanottu että näitä lintuja ei jahdata.



Uusia ihmisystäviä olen myös saanut. Yhtenä viikonloppuna meillä kävi Essi ja Kalle, niiden kanssa me leikittiin kaikkea kivaa. Tytöt pyörittivät narua ja hyppivät ja se oli hurjan hauskan näköistä. Minäkin halusin osallistua siihen.



Jostain syystä tytöt vaan eivät oikein halunneet minua mukaan siihen leikkiin. Onneksi Kalle alkoi leikkiä minun kanssani.



Essin ja Kallen kanssa oli hauskaa! Meillä on käynyt muitakin ihmisiä ihan vaan moikkaamassa minua, taidan olla aika ihana!



Sitten olen saanut myös uusia koiraystäviä. Meillä käy isoja seisojia treenaamassa jotain lintu-juttuja. Yhtenä päivänä täällä oli Hani. Me vähän Caran kanssa ihmeteltiin kun se vaan makasi meidän terassilla eikä tehnyt mitään. Mamma sanoi että se on ihan poikki treenin jälkeen kun oli aika lämmin päivä. Terassin laatat oli sen mielestä ihanan viileitä. Oli kyllä kiva siinä haistella sitä ihan kunnolla kun se makasi vaan paikallaan. Näyttää aika rankalta noi lintuhommat!



Mutta paras leikkikaverini on silti tietysti Cara!

Cara kertoo: Koiranpennun koulutusta

Näyttää ihan siltä että Viksu aikoo jäädä meille kun se on ollut täällä jo kaksi viikkoa. Pakkohan sitä on sitten alkaa kouluttamaan koirien tavoille. Päätin aloittaa helpoista jutuista eli opetellaan ensiksi koirien leikit. Painiminen on helppoa ja hauskaa, aloitimmekin treenit heti kun Viksu tuli meille. Ei siitä kyllä ensin meinannut mitään tulla kun se oli niin pieni, mutta nyt kahden viikon koulutuksen jälkeen se alkaa jo sujua. Viksu on jo sen verran paljon kasvanut että alkaa pärjäämään minulle ihan kivasti. Nyt se osaa jo haukkua ja rähjätäkin välillä. Yleensä vaan siinä vaiheessa käy niin, että mamma tulee väliin komentelemaan juuri kun pääsemme vauhtiin. Varsinkin yöllä mamma on tosi huonohermoinen näissä leikkihommissa. Välillä leikin että jään alakynteen ja makaan selälläni lattialla muka voitettuna, siitä Viksu innostuu tosi kivasti!



Naruleikki on kyllä kaikkein hauskinta minun mielestäni. Tätä leikkiä kun ihmiset eivät koskaan leiki minun kanssani, sanovat että lintukoiran kanssa ei leikitä venytysleikkejä. Pyytävät vaan hakemaan ja tuomaan sitä narua. Nyt saan Viksun kanssa leikkiä venytysleikkiä sillä ja se vasta on hauskaa! Aloitin koulutuksen tästä, näytin sille että tämä on naru, ota tästä kovin kiinni.



Näinkö??



Eieieii. Hampailla kovin kiinni ja sitten pitää vetää niin kovin kuin jaksaa. Viksu kyllä oppi nopeasti ja minä vedän vaan niin lujaa kuin Viksukin jaksaa. Välillä se pitää jo niin kovin kiinni että lakaisen lattioita Viksun kanssa, se tulee jalat levällään liukuen perässä kun minä vedän. Tämä onkin meidän lempileikkimme!



Sitten me ollaan harjoiteltu häkissä olemista. Mamma toi sisälle häkin ja me saadaan käydä makailemassa siellä aina kun halutaan. Minä tykkäänkin ottaa siellä nokosia. Kerroin Viksulle että tämä häkki on sitä varten että se viedään autoon kun matkustetaan jonnekkin, se kannattaa opetella, koska yleensä autolla mennään jonnekkin hauskaan paikkaan. Emma vähän auttoi minua tässä häkkikoulutuksessa.




Olen myös opettanut koirien herkkuja Viksulle, me ollaan harjoiteltu luun jyrsimistä ja herkkutikkujen mutustelua. Viksu on oppinut nämä herkkuasiat vähän liiankin hyvin, meidän ei varmaan tarvi niitä enää paljon harjoitella. Usein käy niin, että kun me saadaan jotain hyvää, niin Viksu tulee ja vie minunkin herkut suusta, enkä minä raaski sille mitään sanoa siitä. Annan sen sitten syödä kun on vielä noin pienikin. Mamma usein tulee sitten kyllä väliin ja puolustaa minua ja antaa minun herkkuni takaisin. On se Viksu vaan aika kiva, mammakin sanoo että tykkään siitä välillä vähän liikaa. Sen kanssa on niin kiva leikkiä, mutta en aina jaksa muistaa että se väsyy tosi nopeasti enkä minä malttaisi lopettaa. Ja niistä herkuistakin ja ruokakupista pitäisi kuulemma pitää puolensa, en minä ole niin turhan tarkka.



Onneksi tämä pennunkoulutus ei ole ihan kokonaan jäänyt minun harteilleni, mamma ja pappakin koittaa sille jotain opettaa. Pappan kanssa opetettiin sille paukuttelua samalla kun me harjoiteltiin noutamista pihalla. Pappa heittää minulle damia ja ampuu starttipistoolilla ja minä noudan kun käsketään. Mamma oli Viksun kanssa leikkimässä syrjemmällä, ja mamma sanoi että Viksu ei välitä ampumisesta mitään. Hyvä juttu, kun me pappan kanssa kuitenkin metsästetään ja siihen kuuluu myös ampumista.

Sitten mamma on opettanut sille että kun huudetaan "tänne", niin silloin pitää kovaa vauhtia mennä mamman luo. Minä olen neuvonut että kannattaa kyllä nopeasti mennä, usein mammalla on silloin nameja tarjolla! Viksukin on kyllä jo hoksannut sen ja juoksee kovaa vauhtia mamman luo. Pappa kutsuu minua yleensä pillillä, sitä Viksu ei vielä osaa. Istumaankin se koittaa jo opetella mamman kanssa, osaahan se senkin jo, jos vaan malttaa.



Me ollaan pappan kanssa treenattu lintuhommia nyt paljon. Ensin treenailtiin fasaaneilla mutta ne on minulle vähän liian helppoja välillä, kun tiedän missä ne lymyilevät. Nyt me ollaankin haettu metsälintuja ja olenkin löytänyt lehtokurppia ja kaksi kertaa löysin ukko-metson! Siitä pappa oli ylpeä, täälläpäin kun ei paljon ukko-metsoja ole. Niitä me ei olla ammuttu, kunhan treenataan vaan.

Yhtenäpäivänä pappa ampui minulle fasaanin kun seisoin sitä hienosti. Se putosi joen toiselle puolelle ja kun pappa käski minun hakea, niin menin sen luo mutta en kyllä viitsinyt suuhun ottaa. Pappa otti housut pois ja kahlasi joen yli itse ja näytti vähän närkästyneeltä. Oikeasti minua kyllä nauratti mutta en uskaltanut ääneen nauraa! Minä kun en oikein välitä noista nouto-hommista, linnun etsiminen ja seisominen on minulle helppoa. Pappa onkin jostain kanakoirakokeista puhunut ja sanoo että pitäisi viitsiä myös noutaa.



Tässä me ollaan taas metsässä yhtenä päivänä. Mamma ja Viksu kävelivät meitä vastaan kun tultiin kotiin päin. Lintuhommiin en kyllä Viksua kouluta, ei se ymmärrä näistä kanakoiran hommista yhtään mitään!

Cara kertoo: Jahdissa!

Meillä on pappan kanssa yhteinen harrastus, fasaanit. Se on parasta mitä tiedän, olenhan minä kanakoira, seisoja. Pappa kasvattaa niitä tarhassa ja istuttaa niitä luontoon ja sitten me yhdessä etsitään niitä. Jos minä löydän fasaanin niin jään ihan paikalleni seisomaan ja tuijottamaan sitä. Sitten kun pappa sanoo "aja!" niin minä pelästytän sen ilmaan ja pappa leikisti ampuu sen starttipistoolilla. Minä aina haluaisin hurjasti mennä sen perään, mutta niin ei saa tehdä. Minun pitää jäädä ihan paikalleni. Joskus löydän metsästä muitakin lintuja, siksi minulla on tutkapanta kaulassa. Metsässä pappa ei näe jos minä seisoa-jäpitän jossain, mutta tutka hälyttää pappan taskuun että nyt on lintu kiikarissa kun olen pysähtynyt.





Tässä me ollaan yhtenä päivänä menossa metsään ja olen ihan tarkkana jo autossa. Mammakin tuli mukaan sen sieniämpärinsä kanssa. Onneksi ne jättivät sen pikku-ipanan kotiin, eihän tämä kanakoiran homma sovi noin pienille vauvoille. Viksulle laitettiin telkkari päälle ja sinne se jäi katsomaan ostos-TV:tä.





Sitten minulle laitetaan vielä punainen liivi että näyn paremmin. Siitä tiedän että nyt mennään tositoimiin eikä vaan ulkoilemaan. Mulla on muutama kanakoirakaveri, jotka myös käy täällä meillä treenaamassa fasaanihommia. Kyllä me niitä yleensä löydetäänkin. Joskus kun vielä pääsisi sinne fasaanitarhaan, siellä niitä vasta onkin! Harmi vaan että sinne pappa ei päästä minua.

Viksu kertoo: Metsässä!

Me oltiin Caran, Emman ja mamman kanssa metsässä. Se oli suuri ja hankala, en meinannut ensin päästä mihinkään kun siellä on risuja ja kaikkea. Emma ja mamma onneksi auttoi välillä minua. Cara kyllä juoksi niin hurjaa vauhtia että en pysynyt sen perässä hetkeäkään. Katsoinkin parhaaksi pysytellä tiukasti Emman jalkojen välissä etten vaan eksy. Välillä me pysähdyttiin ja mamma keräsi jotain keltaisia juttuja.





Metsässä varmaan asuu paljon koiria, me ainakin nähtiin niitä siellä tosi paljon. Ne olivat hirveän riehakkaita ja hyppivät ja pomppivat niin kovin että Carakin meinasi hermostua. Onneksi Emma piti minua sylissä kokoajan, ne näyttivät liian raisuilta minulle. Mamma kertoi että ne ovat naapurin viisi huskyn-pentua ja ne olivat myös seikkailemassa metsässä. Ne ovat neljä viikkoa vanhempia kuin minä ja isona niistä tulee vetokoiria. Meistä varmaan tulee vielä kavereita kunhan vähän kasvan. Luulen että meillä on vielä tosi hauskaa yhdessä!





Kun päästiin kotiin taas niin vähän lepäiltiin nurmikolla Caran kanssa.







Sitten Cara teki jotain ihan kummallista! Se meni sinne isoon vesikuppiin ihan kokonaan! Katso vaikka, minä en kyllä uskaltaisi! Isot koirat on kyllä hirmu rohkeita.





Sitten me käytiin vielä tämmöisessä paikassa missä Cara tykkää olla aina välillä. Sillä on siellä ihan oma talokin! Mahdankohan minä joskus saada mennä sinne Caran kanssa?





Meillä oli tosi jännä seikkailuretki! Tässä minä nauran Emman sylissä kun oli niin kivaa!





Kaiken tämän jälkeen olinkin jo ihan väsyksissä ja kun Cara ei huomannut niin kävin koittamassa sen "prinsessasänkyä". Se on tosi hieno!





Mietiskelin siinä että mahtaakohan minustakin tulla isona husky?




Tai sitten nopea kanakoira niinkuin Cara? Mamma kyllä sanoo että minä olen paimenkoira.

Viksu kertoo: Kaikkea kummaa

Heräsin nokosilta valmiina kohti uusia seikkailuja!



Täällä uudessa kodissa tapahtuu kummia asioita. Olen huomannut että täällä asuu jotain eläimiä, ne tuijottavat minua usein jossain piilopaikassa enkä oikein millään uskalla mennä katsomaan kun nekään ei tule lähelle. Niitä on kaksi ja ne näyttävät tällaisilta.



Tänään tapahtui jotain ihan kamalaa, juuri kun minun piti mennä aamupäivänokosille niin mamma otti jonkun ihmeellisen vekottimen joka piti kamalaa ääntä. Minä koitin mennä sen perässä ja itkin ja huusin mammalle, että varo nyt, se tulee perässä ja varmaan syö sinut. Silti se vaan pörisi enkä löytänyt Emmaa enkä pappaa enkä Caraakaan mistään. En oikein tiennyt miten voisin mamman pelastaa, se näyttikin vielä näin hurjalta!



Onneksi se vekotin lopultakin lopetti pörinänsä, olinkin jo ihan uuvuksissa. Sitten me mentiin mamman kanssa ulos ja kaikki oli hyvin taas ja leikittiin.






Sitten löysin pihaltakin jotain kummallista. Näyttää ihan samanlaiselta kuin Caran ja minun vesikuppi, mutta tämä on niii-iin iso etten oikein uskalla kovin läheltä katsoakaan.



Lopulta rohkaisin mieleni ja koitin uskaltaa katsoa hiukan lähempääkin. Se haisi ihan märältä, yök.



Nyt olen kyllä ihan poikki, pakko ottaa pienet nokkaunet välillä. Koiranpennun elämä kyllä vaikuttaa jännittävältä ja välillä aika pelottavalta. Onneksi olen reipas pikkukoira ja olen selvinnyt näistäkin kokemuksista taas!