Meillä on pappan kanssa yhteinen harrastus, fasaanit. Se on parasta mitä tiedän, olenhan minä kanakoira, seisoja. Pappa kasvattaa niitä tarhassa ja istuttaa niitä luontoon ja sitten me yhdessä etsitään niitä. Jos minä löydän fasaanin niin jään ihan paikalleni seisomaan ja tuijottamaan sitä. Sitten kun pappa sanoo "aja!" niin minä pelästytän sen ilmaan ja pappa leikisti ampuu sen starttipistoolilla. Minä aina haluaisin hurjasti mennä sen perään, mutta niin ei saa tehdä. Minun pitää jäädä ihan paikalleni. Joskus löydän metsästä muitakin lintuja, siksi minulla on tutkapanta kaulassa. Metsässä pappa ei näe jos minä seisoa-jäpitän jossain, mutta tutka hälyttää pappan taskuun että nyt on lintu kiikarissa kun olen pysähtynyt.
Tässä me ollaan yhtenä päivänä menossa metsään ja olen ihan tarkkana jo autossa. Mammakin tuli mukaan sen sieniämpärinsä kanssa. Onneksi ne jättivät sen pikku-ipanan kotiin, eihän tämä kanakoiran homma sovi noin pienille vauvoille. Viksulle laitettiin telkkari päälle ja sinne se jäi katsomaan ostos-TV:tä.
Sitten minulle laitetaan vielä punainen liivi että näyn paremmin. Siitä tiedän että nyt mennään tositoimiin eikä vaan ulkoilemaan. Mulla on muutama kanakoirakaveri, jotka myös käy täällä meillä treenaamassa fasaanihommia. Kyllä me niitä yleensä löydetäänkin. Joskus kun vielä pääsisi sinne fasaanitarhaan, siellä niitä vasta onkin! Harmi vaan että sinne pappa ei päästä minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti